Näin kriitikot arvioivat uutuuslevyjä kuuntelematta musiikkia

Arvioitavina olivat Apulannan, Olavi Uusivirran, Bruce Sprinsgsteenin, Stam1nan ja Jukka Pojan uutuusalbumit.

Millaisia mielikuvia bändit herättävät kriitikoissa? Mitä he odottavat? Muuttuuko tyylisuunta? Tuottaako yhtye pettymyksen? Näin kriitikot arvioivat kiinnostavia albumiuutuuksia niitä kuuntelematta.

Apulanta: K_ _ _ _ _ K_ _ _ _ _ _ _ P_ _ _ _ _ _ (Tämän enempää albumin nimestä ei vielä tiedetä)

- Heinolan ylpeys kieltäytyy edelleen kasvamasta aikuisiksi ja hyvä niin. Punk-juurilleen jos ei soundillisesti, niin ainakin ideologisesti jälleen palannut trio onnistuu kuitenkin luomaan nahkansa vuodelle 2012 entistä kokeilevampien sovitusteknisten kokeilujen myötä. Näistä erikoisin (ja samalla mielenkiintoisin) ratkaisu on eittämättä Toni Wirtasen herkästi tulkitsema albumin päätösbiisi Katoa yhdessä Vammalan vaskiorkesterin kanssa. Myös Älä huuda -biisin kikka kaupunkihälyn muuttamisessa instrumenteiksi on vähintään rohkea tai punk. Valehtelisin, jos väittäisin, että albumi on eheä rokkikokonaisuus, mutta ei hätää – trion jytke on vähintään yhtä tanakkaa kuin aikaisemmin, Rytmin päätoimittaja Heta Hyttinen arvioi kuulematta albumia.

Suen musiikkitoimittaja Jarkko Fräntilä on eri mieltä Hyttisen kanssa.

- Apulanta se jaksaa. Alkujaan punkista alkanut musiikki on kokenut vuosien varrella muodonmuutoksen: nykyään Toni Wirtasen päässä jyskyttää ilmeisesti ainoastaan teollisuusmetallin eri sävyjä.

Apulannan metalli on kuitenkin ruostunut jo aikoja sitten. Plastikista alkanut matka on saavuttanut päätöspisteensä, ja nykyään Apulanta kuulostaa kaikelta siltä, mitä vastaan punk taisteli: Limp Bizkitiltä ja ostarimetallilta, sieluttomuudelta, studiokikkailulta ja muodolta sisällön sijaan.

Jos oli Nirvana vastaisku 90-luvun kuolleelle musiikkibisnekselle ja tarjosi kanavan Apulannan kaltaisille yhtyeille toteuttaa itseään, nykyinen Apulanta antaa sentään jotain tätä nykyä aloitteleville bändeille: jotain jota vastustaa, jotain jota halveksua.

Tiitalaisen lista -kappaleessa kuullaan sentään pieniä kaikuja vanhasta Apulannasta: punkryjähdys on kolmessa minuutissa ohi, mikä on jo ihan piristävä poikkeus nykyään yli neliminuuttisten Apulanta-pastissien seassa.

Siinä missä Apulanta antoi ennen Piiskaa, nostaa se nykyään jalkansa pöydälle ja antaa sekvensserin hoitaa sielun. Kipu on kuitenkin aina todempaa.

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla

- Olavi Uusivirta on syntynyt väärälle vuosikymmenelle. Ei niin, etteikö Uusivirran musiikille olisi tilausta vuonna 2012, mutta vuonna 1969 Uusivirta olisi tehnyt itsestään supertähden tällä albumilla kirjoittaen nimensä heittämällä Ganesien ja muiden suomalaistähtien rinnalle. Kun artisti pystyy olemaan musiikissaan yhtä aikaa niin herkkä ja niin sekaisin, tuloksena ei voi olla kuin napakymppi. Minimalistinen ote on albumin läpi toimiva täydellinen valinta, kuten myös lapsikuoron käyttäminen aavemaisen Kalman talossa -kappaleen introssa. Suosittelen, Hyttinen hehkuttaa.

Jukka Poika: Yhdestä puusta

- Jukka Poika on noussut salakavalasti yhdeksi Suomen suosituimmista artisteista: edellinen, vuonna 2010 julkaistu Kylmästä lämpimään on myynyt jo platinaa - hämmästyttävä suoritus, mutta peruspositiivisuus on aina hyvästä tässä negatiivisuutta sykkivässä yhteiskunnassa.

Mies on itse kertonut lopettaneensa luonnontuotteiden käytön, joka on vähän kuin hevibändi puhuisi lopettaneensa alkoholin käytön: väitös, jonka todenperäisyyden totuudenmukaisuutta voivat kaikki pohtia omalta kantiltaan. Reggae ilman luonnontuotteita on hämmentävä ajatus, ja muutamille alanharrastajille jopa silkkaa astumista ulos musiikkityypin kapeista rajoista.

Hyvinvointivaltiossa kehitelty hyvinvointireggae on muutenkin ajatuksena kummallinen, mutta kuin ihmeen kaupalla Jukka Poika onnistuu omassa tyylilajissaan hyvin. Mä vaan vedän ja Rakkaudesta se seeprakin kai nylykyttää ovat festarimusiikkia ihmisille, jotka eivät festareilla käy. Ja tämä on siis kohteliaisuus: kun tehdään musiikkia omista lähtökohdista välittämättä oikean musiikin kuuntelijoiden (tm) mielipiteistä, ollaan omaehtoisuuden ja omapäisyyden oikealla tiellä.

Ainoat kauneusvirheet - jos niitä voi sellaiseksi edes sanoa - löytyvät kappaleista Ei mies saa toista ottaa ja Lapsesko murhasit?, joissa artistin elämänarvolliset mielipiteet tulevat liian hyvin näkyviin: ei uskoisi vuonna 2012 tällaisia asenteita enää näkevän.

Silti pitää nostaa hattua rohkeudesta sanoa oma mielipiteensä - vaikka se olisikin meistä vihervasemmistolaisista väärä, Fräntilä arvioi.

Bruce Springsteen: Wrecking Ball

- Hyvä, että Bruce Springsteen on huolissaan. Hänen musiikistaan se voisi tosin välittyä paremminkin.

Wrecking Ballia on kuvailtu Pomon uran vihaisimmaksi levyksi. Vaikka hän puhkuu ja puhisee ja taatusti yrittää kaikkensa, yhteiskuntakritiikki jää silti puolitiehen. Tosin hiukankin syvempi ja perustellumpi - tai asiansa jollain lailla verhoava - sanoma saattaisi mennä stadionkeikat kansoittavalta porukalta yli hilseen.

Vihaisuuden lisäksi ennakkotiedoissa on korostettu albumin uudenlaista musiikillista ilmiasua. Hyvällä tahdolla joitain raitoja voikin naiivisti kutsua "elektroniseksi rockiksi", mutta pintaa raaputtamattakin huomaa, että kyse on samasta rockista, jota Bruce on pyörittänyt jo kymmeniä vuosia.

Kun Bruce Springsteen yhtyeineen saapuu kesällä Helsinkiin, hurmioituu yleisö vanhoista tutuista hiteistä. Ja mikäpä siinä, Born In The USA oli ilmestyessään varsin radikaali ralli, Soundin toimituspäällikkö Tero Alanko kirjoittaa.

Stam1na: Nocebo

- Viime vuosina yksi tyypillisimmistä tavoista hevimusiikin tyylilajien lokeroimisessa on niiden jaottelu älyllisiin kategorioihin. Kyseisessä laatikkoleikissä Toolin ja Stam1nan kaltaiset yhtyeet ovat hyvin kaukana vaikka Helloweenista ja Teräsbetonista.

Stam1nan tapauksessa levyn teemasta ei välity väkinäisyyttä. Joillekin hevimuusikoille oman psyykkisen olemuksen analyysi on luontevampaa kuin lohikäärmeistä ja linnanneidoista laulaminen. Uskoakseni vakavat aihevalinnat ovat tuoneet yhtyeelle myös lisää yleisöä. Stam1na taitaa ollakin Nightwishin jälkeen Suomen suosituin hevibändi juuri nyt.

Musiikillisesti Stam1na ei eroa merkittävästi monista muista nyky-yrittäjistä, mitä nyt taidoiltaan ja kyvyllään pitää paketti kasassa kaikesta konstailusta huolimatta. Nocebo olisikin todella napakka ja nasakka kokonaisuus ilman Nomad-kappaleen ärsyttävää hetkellistä kieliloikkaa englantiin, Alanko arvioi.