Kolumni: Tuli ero

Etusivun juontajan Reetta Röngän kirkkosuhde joutui kriisiin.

Reetta Rönkä // Kuva: YleX / Teemu Saarinen

Muutama viikko sitten se iski vasten kasvoja: minä en ole onnellinen tässä suhteessa. Vuosia olen ollut tyytyväinen vähäeleiseen kanssaeloon, löytänyt perusteluja yhteisen matkan jatkumiseen ja jopa iloinnut kaikesta siitä hyvästä, mitä suhde on synnyttänyt. Mutta eräänä päivänä havahduin tutkailemaan fiiliksiäni, kysymään miltä minusta oikeasti tuntuu. Minä en halua olla mukana tässä jutussa, huomasin ajattelevani.

En puhu parisuhteesta tai ystävyydestä, puhun kirkosta. Minua ei ole kirkkoon kastettu, vaan liityin instituutioon halutessani rippileirille hihittelemään kavereiden kanssa. Riparin jälkeen seurakunnan nuorisotyö tarjosi parastaan niin isoskoulutuksen kuin urheiluseuran parissa, ja minä jäin. Kävin juhannusleirit ja yösählyt, olin seurakuntanuori ihan kybällä. Missään vaiheessa en ole uskonut jumalaan tai Jeesukseen, mutta sitä ei nuorisopuuhissa kysytty. Minua ei vaivannut olla ristimättä käsiäni hartaushetkissä, eikä minua vaivannut että muut niin ympärilläni tekivät.

Seurakuntanuoruus loppui, mutta jäin kirkkoon koska koin, että kirkollisverollani kustannetaan juuri sitä kivaa ja hyvää, josta itse sain olla osallisena. Käyn kirkossa kerran vuodessa laulamassa joululauluja, mutta muuta en kirkolta halua. En halua kirkossa naimisiin tai lapsiani kastettavan. Olen kirkolle helppo tyyppi: minä vain annan, enkä mitään vaadi!

Heinäkuussa Pride-tapahtuman yhteydessä pastori Toni Fagerholm meni ja siunasi naisparin. Jälkipyykkinä oli kiistelyä siunauksen sanamuodoista, siitä oliko kyseessä ihka oikea kirkollinen siunaus ja lopulta koko siunauksen peruminen. Naurettavaa säätöä, jota minä tajusin tukevani ja ylläpitäväni omalla jäsenyydelläni. Yhtäkkiä en enää voinutkaan kiertää sitä faktaa, että kirkko on epätasa-arvoinen instituutio, joka kohtelee jäseniään eri tavoin.

Älä eroa, sanoi suoraan seurakunta-aikojen ystävä, josta sittemmin tuli pappi. Hänen mukaansa kirkko tarvitsee kaikkia jäseniään, koska seurakuntalaiset rakentavat kirkon ja tekevät siitä näköisensä. Hän muistutti, että valtaosa papeista haluaisi siunata homoparit. Kirkon työntekijänä hänen on kuitenkin seistävä instituution takana. "Surullistahan se on", hän totesi.

Juuri siinä on ongelma. Sääntökirja on kirkolle tärkeämpi kuin sen perimmäinen rooli sielunhoitajana ja hyväntekijänä. Kirkkohan on tekopyhä. Se järjestää sateenkaarimessuja, mutta vahtaa suurennuslasin kanssa ettei suinkaan ole menty homoja siunaamaan.

Kirkko on instituutio, jonka voin valita, toisin kuin vaikkapa yhteiskunta. Hyvään voin laittaa rahaa muutakin kautta. En myöskään suostu ryhtymään suvaitsevuuden ja tasa-arvon lobbariksi systeemiin, joka ei ole mitenkään merkityksellinen omassa arjessani. Sori, en jaksa olla uskoton Don Quijote taistelemassa tuulimyllyjä vastaan, mikään jumalattomien Kai Sadinmaa. Eikä sitä yksittäiseltä maallikolta voi vaatiakaan.

Soitin oman seurakuntani päivystävälle papille. Hän kutsui merenrantaan kahville. Kerroin, miksi haluan erota. "No siinähän on syytä tarpeeksi", hän totesi. Puhuimme kirkon hitaudesta muuttuvassa yhteiskunnassa, erobuumista ja siunauskohusta. Aika paljon koripallosta. Enimmäkseen minä tilitin ja hän kuunteli. "Ei kirkko tästä parane", hän totesi lopuksi ja jakoi lähitulevaisuuden profetiansa: konservatiiveista tulee konservatiivisempia ja kirkosta eroaminen vain vauhdittuu.

Kun kysyin, mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä, hän ohjasi verkko-osoitteeseen eroakirkosta.fi, sillä "mitäs sitä mutkistamaan".

Menin kotiin ja klikkasin.

Kirjoittaja on YleX Etusivun juontaja, jonka kirkollisverorahat menevät tätä nykyä päihdekuntoutukseen.