Helsingin Herttoniemessä sijaitsevassa Hiltonissa ei ole kultaisia vessapaperitelineitä eikä minibaarista löydy Moët-samppanjaa. Sen sijaan päihdeongelmat, rahattomuus ja elämän suunnattomuus tulevat vastaan jo respassa.
Helsingin Lähiönuoret, tavara-ahdistus ja Ice-T kiinnostavat DocPointissa-dokumenttielokuvafestivaaleilla esitetty Virpi Suutarin tuore dokumenttiohjaus on koskettava, viiltävä kuvaus Itä-Helsingissä sijaitsevan Nuorisosäätiön Hiltoniksi kutsutun vuokra-asuntolan nuorista asukkaista.
- Tämä paikka vie ihmiseltä sielun, stana, kahdeksan vuotta asuntolassa asunut Janne** aloittaa lohduttomasti.
Toiset lyövät päätään seinään, toiset juovat kaljaa, toiset pääsevät tuskasta hetkellisesti eroon viiltelemällä ja hieromalla haavoihin sitruunamehua. Monille päähenkilöille yhteistä ovat päihdeongelmaiset vanhemmat, hylkääminen ja väsyminen koulunpenkillä istumiseen. Petellä on 7-vuotias tyttö, jota ei tapaa niin paljon kuin haluaisi. Mira on raskaana, mutta lapsen isä oli käynyt tähän käsiksi. Nelikymppinen Make pitää nuorista huolta, hänen pakastimensa on aina täynnä ruokaa. Mutta Makella on paha syöpä. Toni valehtelee isoäidilleen käyvänsä vielä koulussa, vaikka lopetti sen kesken. Rahaa hän saa siivoamalla silloin tällöin isoäitinsä luona.
Elokuvan ohjaaja Virpi Suutari tutustui kolme vuotta sitten edellisen dokumenttinsa Auf Wiedersehen Finnlandin myötä nuoreen poikaan, joka asui Hiltonissa.
- Olin pyöritellyt aihetta pitkään mielessäni, mutta lopulta se tupsahti eteen ihan sattumalta. Olin yhden Auf Wiedersehen -dokumentin päähenkilön luona, joka puhui todella huolestuneeseen sävyyn pojanpojastaan. Eräänä päivänä parikymppinen poika sitten tuli isoäitinsä luokse, sain hänen numeronsa ja hän tutustutti minut Janneen. Sitä kautta tutustuin näihin muihin, Virpi Suutari selostaa.
Samaa teemaa pyöriteltiin toki jo vuonna 1980 Täältä tullaan elämä -elokuvassa, jossa kuvattiin tarkkailuluokan lähiönuoria. Silti Hilton! toimii loistavana ajankuvana tämänkin päivän suurimmasta puheenaiheesta – nuorten syrjäytymisestä. Ohjaaja ei itse kuitenkaan mielellään kyseistä, leimaavaa sanaa käytä, vaan puhuu nuorten ajelehtimisesta. Päähenkilöt lähtivät projektiin mukaan, sillä heillekin oli tärkeää näyttää, millaista heidän elämänsä on.
- Puhuimme paljon, ettei elokuva tule välttämättä muuttamaan mitään heidän elämässään, ei hyvään eikä huonoon suuntaan. Korostin myös, että tällä ei tule rikastumaan. Pidän edelleen heihin yhteyttä ja olen kertonut, että rahaa en anna, mutta kaikin muin tavoin voin aina auttaa. Tämä dokumentti oli aika vaikea lapsi. Vaikka se oli raskas, oli se myös rakas. Siihen oli pitkä matka omasta keskiluokkaisesta elämästäni. Mentiin koko ajan veitsenterällä ja henkilöiden ehdoilla, Suutari korostaa.
Suutari toivoo, että Suomen ammattikoulut esittäisivät elokuvaa tunneillaan. Ohjaaja olikin jo saanut yhteydenoton eräältä rehtorilta, joka oli huolissaan tyhjän päälle jäävistä oppilaistaan.
- Toivon myös, että oppisopimuskoulutusta lisättäisiin. Kuten elokuvasta näkee, kaikille ei koulun penkillä istuminen sovi. Monille suurin toive onkin oppisopimuspaikan saaminen. Dokumentaristin tehtävä on tuoda asioita esille, muut tekevät päätökset, Suutari huomauttaa.
Elokuvassa soi Pariisin Kevään Arto Tuunelan säveltämää musiikkia. Elokuva tulee teatterilevitykseen 15. maaliskuuta.
Lähteet: YleX
