Pakkopositiivisuus tekee elämästä yhtä suurta ryhmäliikuntatuntia, kirjoittaa Etusivun Reetta Rönkä.
Meidän, rikkaiden länsimaisten läskien pitäisi olla vanhoina tosi ruttuisia. Sellaisia poimuisia rusinoita, jotka ovat saaneet elää pitkän ja hyvinvoivan elämän, mutta viettäneet sen otsa rypyssä. Rypyt olisivat seurausta vanhenemisesta juu, mutta myös kamalien asioiden ajattelusta. Murehtimisesta, ahdistuksesta, surusta ja epätoivosta.
Kurtistelun tuomat rypyt näkyisivät pienenä hintana siitä, että elämme etuoikeutettua elämää.
Viime vuosina on käyty keskustelua siitä, miten negatiiviset asiat hallitsevat tiedonvälitystä. Uutiset keskittyvät kriiseihin, ahdinkoon ja hätään. Hyviä uutisia kerrotaan liian vähän. Suomalaisessakin mediakentässä tähän positiivisuuden vaateeseen on tartuttu ja luotu esimerkiksi vain hyviä uutisia esitteleviä julkaisuja.
Tunnistan fiiliksen hyvin, samassa tietotulvassa minäkin elän. Teen työkseni asiaohjelmaa, jossa joka päivä perataan uutisia ja ilmiöitä, tarvotaan siinä samassa suossa. Mekin saamme Etusivuun palautetta siitä, miksi meidän aina pitää nostaa esiin epäkohtia iloitsemisen sijaan. Ja kyllä, usein minun tekee mieli mennä sängyn alle syömään pullaa, koska maailmasta tulee paha mieli.
Vaikka mediakritiikki ja uutiskriteerien syyni on oikeutettua ja aiheellistakin, ei keskustelu ole oikeilla raiteilla. Hyvistä ja huonoista uutisista puhutaan mustavalkoisesti: ikään kuin olisi olemassa negatiivinen ja positiivinen maailmanjärjestys, joista valita. Huonojen uutisten häivyttäminen ei poista niitä, kuten ei pelkkä hyvyyden korostaminenkaan tee maailmasta auvoisaa. Maailma kun on harmaata aluetta muulloinkin kuin marraskuussa.
Sängyn alusen sijaan menin taannoin Slush-messuille. Siis siihen hurmokselliseen kasvuyritystapahtumaan, jota on yltiöpositiivisuudestaan pilkattukin. Tuolla diskoplaneetalla tapasin monta ihanasti innostuksesta kihisevää ihmistä, jotka kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että juuri heidän startup-ideansa on maailman paras.
Jengin positiivisesta pöhinästä tuli hyvä mieli, mutta myös surullinen olo. Fakta on kuitenkin se, että niistä innosta piukeista pulisijoista vain harva oikeasti menestyy ja loput joutuvat pettymään. Kun twiittasin surullisen fiilikseni, jouduin positiivisen vyörytyksen kohteeksi. Yhtäkkiä twitter-feedini oli kuin ryhmäliikuntatunti: hyvä meininki hei, kyllä jaksaa, moka on lahja ja ilon kautta mennään!
Hämmentää. Miksi ihan tavalliset inhimilliset fiilikset ovat niin paheksuttuja nykyään? Suru ja ilo ovat molemmat vain tunteita, jotka kuuluvat elämään. Ne eivät ole vastakkaisia, toisiaan tyhjäksi tekeviä ilmiöitä. Silti negatiivisuutta kavahdetaan kuin ruttoa. Ja koska positiivisuus puolestaan on nykypäivän hyveistä suurin, se jyrää helposti alleen ne muut ihan tavalliset fiilikset. Vaikka tekohymyllä on tutkitusti mieltä kohentavia vaikutuksia, en usko että pakkopositiivisuus tekee pitemmän päälle hyvää.
Hymy pyllyyn ja otsa kurttuun, palataan niihin ryppyihin. Osoitan olevani positiivinen ihminen todetessani, että meillä rikkailla länsimaisilla läskeillähän on lasi puoliksi täynnä jo ihan synnyinlahjana. Rypyt ja ne ajoittaiset elämään kuuluvat nihkeät fiilikset on meidän kestettävä ihan vain sen takia, että suuri osa elämästämme on kuitenkin yhtä hauskanpitoa. Ainakin, kun verrataan ihmisiin, joista ne pahaa mieltä aiheuttavat negatiiviset uutiset kertovat.